Nykyään kaikki teinarit ovat kuin muotilehdestä repäistyjä ja pukeutuminen viimeisten trendien ja muotilehtien mukaan on enemmän kuin suotavaa.
Silloin kun itse olin finninaamavaiheessa, tilanne ei ollut ihan samanlainen. Sanotaanko nyt vaikka, että tällä teiniyden kamalalla keskiajalla meikäläisen suosikkeja olivat a) ylisuuri verkkatakki b) rivoja tekstejä sisältävät napapaidat ja c) flanellipaidat – mielellään myös siinä XL-koossa. Uh.
 |
| Aukotonta teinimuotia Helvetistä. Vuosi taitaa olla, hmmm... 1997? Neidot ovat kasiluokalla. |
Kun minä olin nuori (aika jäätävää, että oikeasti kirjoitin noin) vaatteita ostettiin
tarpeeseen, ei himoon – siinä on vissi ero. Minulla oli aina puhdasta ja kaunistakin vaatetta päälle laitettavaksi (vaikka yllä olevasta kuvasta ei ehkä arvaisi), mutta juuri sen verran kuin oikeasti tarvittiin, sillä huvin vuoksi shoppailua ei tunnettu siihen aikaan.
Lisäksi en saanut
kaikkea, mitä olisin halunnut. Sain sen mitä tarvitsin. Esimerkiksi merkkifarkkuja minulla oli tasan yhdet, sillä järkevä äitini ei nähnyt mitään syytä maksaa samanlaisista farkuista tuplahintaa, kun halvemmalla olisi saanut tismalleen samanlaiset (by the way, Levis 501 4 ever ;D).
Tilanne oli sama myös kaveripiirissäni ja koko koulussani: vanhemmat ostivat sen, mitä tarvittiin ja toki sellaista, jota toivottiin, mutta ylettömyyksiä tai merkkivaatteita näki vain harvoin.
Muistan vielä, miten mahtavaa oli saada ne ensimmäiset Levikset. Ne olivat suurinta parhautta, mitä Pohjanmaan pikkukaupungissa kasvanut teini-ikäinen Hannele tiesi ja niitä sitten pidettiinkin joka_ikinen_päivä. Vaatekauppoja oli tasan kolme: Seppälä, Jim & Jill ja Halpa-Halli (kyllä, se oli vaatekauppa minulle) ja niiden valikoima tiedettiin
tarkkaan. Vaikka muoti ei ollut (kuten kuvista näkyy) iso asia, oli tärkeää näyttää samalta kuin kaverit ja
kuulua joukkoon.
Nykyään lähes jokaisella lapsella on lacostet, uggsit ja lumiat. Uusi kännykkä voi nostaa sosiaalista statustasi arvoon arvaamattomaan ja viimeinen muoti on tiedossa jo yläasteella. Tämä on ikävä kehityssuunta, mutta kukkahattutäteily ei nyt auta. Näin tää homma nyt vaan toimii.
Katselin eilen vaatekaappiani läpi ja olen seulonut runsaan määrän vaatteita kierrätykseen ja myytäväksi. Jos olisin yläasteella tiennyt, millaiset vaatevarastot minulla vielä joskus on, olisin kaiketi kuollut onnellisena ja varsin ennenaikaisesti paskahalvaukseen.
Pois laitetuissa on paljon sellaista, mikä uppoaisi nuorisoon kuin Fazerin sininen meikäläiseen. Voisin tietysti myydä vaatteita eteenpäin, mutta tänään keksin vielä paremman idean:
Hope-yhdistys nimittäin lahjoittaa lasten- ja nuortenvaatteita eteenpäin vähävaraisten suomalaisperheiden lapsille ja nuorille.
Voiko shoppailun ylijäämistöä parempaan paikkaan lahjoittaa? Kotiin, jossa se sinulle ylimääräinen, "ihan kiva" vaate on oikeasti iso pala pienen tytön tai pojan onnea tuoden sitä tunnetta, että minä kuulun joukkoon ja olen yhtä hyvä, kuin tuo viereinenkin kaveri?
Hope ottaa vastaan vaatteita, jotka eivät näytä hyväntekeväisyydeltä, eli vaatteen kunto ja trendikkyys ovat tärkeitä etenkin nuorten vaatteissa.
Nythän voisi tietysti pohtia, onko reilua vahvistaa tällaista kulutuskäyttäytymistä, mutta se on jo olemassa ilman meitä tai meidän kanssamme. Katsokaas kun nuoria ei meidän mielipiteet vois vähempää kiinnostaa ;).
Etenkin muotiblogeissa vaatteita ostellaan sellaista vauhtia, että taatusti ylijäämää löytyy. Jos siis koet, että sinulla voisi olla kaapeissasi ihanuuksia, joille ei ole käyttöä, tee joku suomalainen nuori iloiseksi ja lahjoita se onnenhippunen eteenpäin.
<3 Hannele
Ps. Jos kaipaatte vaatekaapin perkaukseen ja järjestämiseen apua, *klik*
