– Eipäs minua se muutaman kilon pudotus niin rassaisi.
– No mutta eihän sulla oo mitään pudotettavaa?
– Hah, näkisit mut sovituskopissa. Ihan järkyttävä maha, huh huh...
En tiedä yhtäkään naista, joka olisi erittäin tyytyväinen siihen, mitä peilissä näkee. Siihen voi tyytyä, mutta t o d e l l a harva oikeasti pitää ulkonäöstään – saati rakastaa sitä.
Itse asiassa en tiedä yhtäkään naista, joka ei muuttaisi itsessään jotain tai joka ei hakisi ensimmäiseksi peilikuvasta niitä virheitä. Tiedän esimerkiksi mallikaunottaria, jotka eivät pidä heistä otetuista valokuvista, vaikka muu maailma vierailee Nordströmin Rolfin luona leikkauttamassa nassuaan edes vähän näköiseksi.
Tänään tajusin siihen syyn (ehkä). Itsensä kauniina pitäminen ja ulkoisen itsensä rakastaminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, olkoonkin, että siitä toitotetaan joka paikassa. Siksi sitä on niin vaikea oppia, sillä sättiminen on kuin hengittäminen.
Me emme edes huomaa sitä.
Kuvittele tilanne, jossa vierustoverisi sanoisi naama pokerina "Niin – minähän olen todella kaunis nainen. Siis todella hyvännäköinen muija." Mikä olisi ensimmäinen reaktiosi? En tiedä teistä, mutta itse olisin ensin hölmistynyt ja seuraavaksi kokisin melkoisen negatiivisia tuntemuksia – huh, miten itserakas ihminen.
Aika järkyttävää.
Vaikka kuinka toivoisin, että kaikki rakastaisivat itseään ja pitäisivät itseään kauniina olentona, ajattelen ensimmäiseksi pahaa ihmisestä, joka kehtaa rakastaa omaa ulkoista itseään ihan ääneen. Ja kyllä – hävettää tunnustaa tämä, mutta valehdellakaan en oikein voi.
Itsekriittisyydestä on tullut sosiaalinen normi ja pakko, jolla osoitetaan, että omaa itseä ei nosteta korkeammalle kuin muita. Kauniiseen naiseen ei liitetä kauniita adjektiiveja, vaan kaunis nainen on usein tyhmä, leuhka ja aika ärsyttävä.
Siksi on parempi latistaa itsensä ennen kuin muut ehtivät ja osoittaa, että en nyt varmasti luule liikoja itsestäni.
Itse olen aina ollut e r i t t ä i n itsekriittinen itseäni kohtaan. Jopa julma. Syynään peilikuvaani ja näen vain ne huonot puolet, mikä on turhamaiselle esteetikolle vähintäänkin ahdistavaa. Puhun paljon hyvän itsetunnon ja oman itsen hyväksymisestä, mutta itselleni en annan piiruakaan periksi.
Taidan olla oman itseni pahin vihollinen ja vastustaja, sillä kukaan maailmassa ei kohtele minua yhtä huonosti kuin minä.
Aloitin oman itseni sättimisen jo pienenä ja muistan hetken vielä selvästi: Olin 8-vuotias ja huomasin mummolan peilin kautta, että mahani (lue= kylkiluuni) olivat huomattavan paljon suuremmat kuin kahdella serkullani. HYIKAMALAAIVANJÄRKYTTÄVÄMINÄ oli ensimmäistä kertaa päässäni, eikä se ajatus ole sieltä lähtenyt minnekään vuosien saatossa, vaikka ikää on jo 30. Se kilahtaa päähäni joka kerta, kun kävelen peilin ohi pienempänä tai suurempana.
Ulkonäön lisäksi sama koskee myös muita piirteitä aina älykkyydestä ruokavalioon ja kodin hoitoon: pitäisi ehtiä, jaksaa ja olla aina vain parempi ja parempi - ja tunnistan teissä kaikissa muissa naisissa täysin saman piirteen. Harva lähipiirini nainen vaikuttaa tyytyväiseltä omaan itseensä, koska kaikki näyttävät kokevan itsensä tyhminä, laiskoina ja vähän liian lihavina (itse asiassa en tiedä yhtäkään itsensärakastajaa, onko teitä?).
Voisi olla aika lopettaa tämä itsensä sättiminen ja ihan vain elellä ja olla. Omaa kehoaan (tai muitakaan ominaisuuksiaan) ei ole pakko kritisoida, muokata ja morkata jatkuvasti, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä sitten viisaana 31-vuotiaana? Ilmeisesti iän myötä jonkinmoista järkiintymistä tapahtuu, sillä toisaalta kohtelen itseäni lempeämmin kuin vaikkapa 20-vuotiaana.
Onko teillä samanlaisia kokemuksia vai koetteko, että oman itsen rakastaminen ja hyväksyminen tulee teiltä helposti?
<3 Hannele
Ps. Ja "Kuka on kaunis vol. 1" löytyy muuten täältä. *klik*
